Koirani kuolema loi tilan, jota voisi kutsua jonkin sortin identiteettikriisiksi. On haastavaa joka päivä antaa kaikille tunteille tilaa tulla, toivottaa ne tervetulleeksi, antaa tunteiden huuhtoa yli ja muovata. Olla salliva, ymmärtävä, ja hemmetin myötätuntoinen itseään kohtaan ihan joka hetki. Se on myös todella uuvuttavaa. Koskaan et voi tietää mitä tuleman pitää.

Olen aiemmin ollut aina tosi tehokas, ripeä askeleissani ja muutenkin energinen. Toipuva perfektionisti. Kuolema poisti elämästäni kiireen kertaheitolla. Mihin enää kiirehtisin? En kotiin koiran luo ainakaan.

Tällä hetkellä harrastan hitailua - liikun hitaasti, syön hitaasti ja jopa ajattelen todella hitaasti. Olen uupunut. Sairaslomaa ei ole tarjolla, mutta ei mennä tällä kertaa siihen. Yritän löytää positiivisia puolia, mutta oikeasti en jaksa tuntea surun lisäksi juuri neutraalia tunnetta enempää. Ainakaan kovin pitkään. On hämmentävää huomata, miten joidenkin ihmisten energia on liian menevää ja reipasta. Tältäkö joistain ihmisistä tuntui minun seurassani aiemmin? Välillä tekee kuitenkin hyvää nauraa. Takerrun niihin hetkiin kuin henkeni kaupalla.

Estoja ei ole, joten en juurikaan häpeile itkeä julkisella paikalla tai ihmisten edessä. Ei ole energiaa pitää yllä mitään rooleja, joka on joillekin ihmisille ollut hämmentävä tilanne. Ne, jotka eivät ole aiemmin kurkistaneet ytimeeni ja nähneet valoani, eivät oikein tunnista minua. En pysty tai edes jaksa piilotella valoani, joten aiemmin kuultu "olen liikaa" saattaa olla fakta tällä hetkellä aiempaa useammin. En kuitenkaan jaksa välittää. On nimittäin täysi työ pelkästään surutyön tekemisessä juuri nyt.

Tiedän koirani ajatelleen parastani tällä henkisellä polullani, jolla hän kulki vierellä yhtenä opettajista. Matkaa ytimeen olin tehnyt jo jokusen vuoden ja hänellä jos jollain oli kyky pudottaa minut ytimen ja valoni äärelle, polvilleni kertaheitolla. Tiedän, että tällä uudella rohkeudella tulen saamaan elämääni juuri ne ihmiset, joiden kuuluukin elämässäni olla. Kriisi opettaa näkemään, ketkä ovat oikeasti tärkeitä. Chicon kupliva energia on ajoittain läsnä ja lieventää yksinäisyyttä. En tästä ehkä ilman selviäisikään.

Tällä hetkellä olen kuin valkoinen paperi - puhdas ja tyhjä. Kaikki on mahdollista, kunhan jaksan alkaa valitsemaan värejä ja  hahmottelemaan elämäni muotoja.

​
Kuva: Sebastian Trzaska

Tasan viikko sitten mun elämältä katosi pohja. Kaikki pysähtyi. Sain puhelun, että koirani oli joutunut päivystykseen hengitysvaikeuksien takia ja lääkkeistä huolimatta tila heikkeni ja oli aika tehdä päätös. Mitään ei ollut tehtävissä. Ja niin sitten annoin päätökseni puhelimessa, satojen kilometrien päässä rakkaastani. Päästäkää kivuistaan.

Ja yhtäkkiä ei ollut enää mitään. Minä en ollut enää kukaan, enkä ollut varma kuinka tästä eteenpäin. Tuntui, että seuraavaksi hengitysvaikeuksien takia päivystykseen joudun minä. Romahdin, oli vaikea hengittää. Rintaa puristi. Itkin hysteerisesti. Tässä oli se päivä, jota olin pelännyt jo puoli vuotta.

Siinä vaiheessa, kun Chico täytti 10 vuotta, tiedostin, että lähtö saattaa tulla koska tahansa seuraavan viiden vuoden aikana. Kun parhaan ystäväni koira kuoli äkillisesti kolme kuukautta sitten, tajusin, että lähtö voi tulla todella äkkiä. Mikään ei silti pysty valmistelemaan oman koiran kuolemaan, jotta siitä selviäisi horjumatta. Ei niin mikään.

Siellä sitten sinkku-retriitillä romahdin tuntemattomien ihmisten edessä ja sain osakseni niin rakastavaa kannattelua, etten oikein vieläkään tiedä mistä nuo enkelit oli sinne seurakseni kerätty. Pääsin viikonlopun aikana purkamaan tunteita erilaisten harjoitusten avulla ja kyyneleet valuivat moneen otteeseen pitkin poskia päivän aikana.

Samana iltana vielä ennen nukkumaan menoa itkin ennestään tuntemattoman miehen käsivarsilla, kun hän tuli tarkistamaan, että minulla on kaikki ok. En ehkä koskaan unohda sitä tunnetta - hän sai minut energiallaan tuntemaan, etten ole yksin. Nukuin yöni yllättävän hyvin vallitsevassa energiassa. Sunnuntai meni nauraen, halaillen ja itkien, olin hetkittäin jopa aidosti onnellinen.

Mutta sitten koitti arki ja saavuin hiljaiseen kotiin. Viikonloppuna kerätty oksitosiini alkoi laimentua. En ole ehkä koskaan tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut koppia, halannut ja hoivannut. Menetyksen keskellä sinkku on täysin yksin. Toki ystävät ja läheiset ovat puhelimen päässä, mutta elämästä puuttuu täysin se, joka ottaisi hetkeksi vastuulleen taloudellisen puolen, laittaisi ruokaa, pesisi pyykit ja peittelisi sänkyyn. Kaikesta oli itse selvittävä.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että pyykkiä en ole pessyt viikkoon, laukku on edelleen purkamatta ja ruokaa sain laitettua vasta monta päivää kotiintulon jälkeen. Koti on edelleen hiljainen ja menee varmasti vielä kauan, ennen kuin totun siihen, että kukaan ei tepsuta perässä tai tule vastaan ovelle.

Tällä hetkellä olen täysin omassa ytimessäni, valossani, ilman rooleja. Vieraiden ihmisten läsnäollessa romahtaminen poisti estot, enkä enää välitä muiden ihmisten mielipiteistä. Tai oikeastaan en jaksa välittää. Sureminen on todella uuvuttavaa ja olen äärettömän väsynyt, ihan joka päivä.

Päiväkirjan sijaan tulen jakamaan mietteitäni luultavasti tänne, sillä en jaksa pitää kynää kädessä. Minulle on todella epänormaalia pitää edes päivän taukoja päiväkirjan kirjoittamisesta, mutta toisaalta, enpä tunne itseäni tällä hetkellä muutenkaan, jotta voisin määritellä mikä on minua ja mikä ei. Jokainen päivä on tunnustelua ja tunteiden sallimista. Myötätuntoa itseä kohtaan, sekä armollisuutta. Tämän parempaa ja rankempaa henkistä koulua saa etsiä.

Kiitollinen silti olen omalle rakkaalleni, monestakin asiasta. Hänen tehtävänsä oli aina elämää suurempi. Tällä hetkellä olen kaikesta äärimmäisen rehellinen, koska estoille ei ole voimavaroja. Joten saatanpa avata jossain vaiheessa koirani elämäntehtävää opettajana. Siihen asti, aion levätä.