Elämä on kuin palapeli, sanotaan, mutta oletko koskaan miettinyt mitä se käytännössä oikein tarkoittaa?

Meillä jokaisella on oma, jossain määrin valmis palapeli. Pöydällä on iso kasa paloja, ja säännöllisesti meille tarjoutuu uusia mahdollisuuksia, paloja, joita voisimme liittää palapeliimme. Se kuitenkin usein tarkoittaa sitä, että joutuisimme luopumaan joistakin pöydällä olevista paloista. Mutta olemmeko valmiita siihen? Jätätkö käyttämättä mahdollisuudet, koska pidät kynsin hampain kiinni vanhasta ja totutusta? Sinä itse olet vastuussa omasta palapelistäsi, joten tee siitä rohkeasti itsesi näköinen.

Avaan ajatusta hieman lisää omasta sinkkunaisen näkökulmastani, sillä se on tällä hetkellä ainoa näkökulma, jonka tunnen läpikotaisin. Olen panostanut uraani viime aikoina, joten suurin osa pöydälläni olevista paloista liittyy enemmän tai vähemmän työhön. Meillä ihmisillä on muuten hassu tapa täyttää palapelin tyhjät kohdat joillain, millä tahansa paloilla. Täyttää elämästä tunnit erinäisillä tapahtumilla ja toiminnoilla. En ole tässä kohtaa poikkeus.

Ymmärrän kuitenkin sen, että siinä vaiheessa, kun unelmieni kumppani astelee elämääni, joudun luopumaan joistain paloista omassa palapelissäni, jotka tällä hetkellä täyttävät pöytäni ja vievät aikani. Vuorokauteen ei nimittäin ilmesty mystisesti lisää tunteja kumppanin saavuttua, vaan päivässäni ovat ne täysin samat 24 tuntia.

Parisuhteen syntyessä, kaksi ihmistä yhdistää palapelin palat yhdeksi kokonaisuudeksi. Siinä tilanteessa on hyvä tuntea itsensä ja itselle tärkeät asiat, jotta ei ajaudu luopumaan omista, itselle tärkeistä asioista. On myös hyvä muistaa, että et voi kaikkia palojasi säilyttää, ja olettaa että toinen heittää puolestaan omansa romukoppaan. Parhaimmillaan yhteisestä palapelistä saa syvyyttä ja sisältöä elämään, pääsee tutustumaan toisen paloihin ja yhdessä voi muokata niistä yhteisiä.

Uuden mahdollisuuden astuessa kohdalle, on hyvä miettiä mistä paloista olen valmis luopumaan ja tekemään tilaa uudelle? Sillä uudelle on tilaa vain silloin, kun luopuu jostain vanhasta. Elämän palapeli on alati muuttuva ja vaatii joustavaa mieltä, sekä rohkeaa suhtautumista elämään. Mitkä ovat sinun elämäsi tärkeimmät palat juuri tänään? Mistä muodostuvat elämäsi raamit?

"Your playing small does not serve the world. There is nothing enlightening about shrinking so that other people won't feel insecure around you. We are all meant to shine." -Marianne Williamson

Törmäsin tänään tähän tekstiin, joka kolahti niin kovaa, että oli pakko pysähtyä hetkeksi. Olen ollut kyseisen teeman äärellä koko vuoden, joten teksti todella resonoi. Ajattelin kirjoittaa nyt muutaman sanasen itsenä olemisesta ja siitä miten saatamme muuttaa itseämme, jotta sopisimme paremmin joukkoon.

Olen jo nuoresta asti oppinut pienentämään itseäni. Koulukiusattuna ei ollut sopivaa pitää itsestään meteliä ja itsensä puolustaminen vain pahensi hetkellisesti tilannetta. Minusta tuli parissa vuodessa erittäin lahjakas itseni pienentäjä. Itsensä pienentäminen jäi luonnollisesti päälle vuosiksi, ja pidin muiden tarpeita tärkeämpinä kuin omiani. Tilanne johti itseasiassa niinkin pitkälle, että minusta tuli uhrautuja ja uhrasin usein oman hyvinvointini, jotta muilla olisi hyvä olla.

Kun lähdin avaamaan naiseuttani jokunen vuosi sitten, annoin kaiken sen valon ja voiman näkyä, joka sisältäni pyrki esiin. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani oikeasti elossa. Mutta asiat harvoin korjaantuvat kerrasta ja haavat vaativatkin usein pitkäaikaista hoitamista. Valoni loistaessa, törmäsin useasti tilanteeseen, että olen liikaa. Ja kun vuosi sitten läheisessä ihmissuhteessa kuulin taas kerran olevani liikaa, se upposikin syvemmälle, kuin tajusin. Läheinen ihminen pystyy tarvittaessa satuttamaan pahemmin kuin joku ulkopuolinen ja minun kohdallani tuo osui siihen koulukiusatun tytön haavaan, jota en ollut vielä parantanut kokonaan. Aloin jälleen pienentää itseäni, jotta kelpaisin.

Kesällä menetin koirani ja sen myötä hetkellisesti myös identiteettini. Olen aina tiennyt, että asiat tapahtuvat syystä, mutta välillä kestää tajuta syy ja seuraus. Tänä päivänä ymmärrän miksi tämän kaiken piti tapahtua. Miksi koko vuosi on ollut niin kamalan vaikea. Kun ei ole identiteettiä, on todella vaikea pienentää itseään. Jos ei tiedä kokoaan, on vaikea olla myöskään liikaa, tai liian vähän. 

Kiltti tyttö sisälläni on niin sopeutuvainen, että minun kohdallani vaadittiin totaali hajottaminen, jossa elämä vedettiin kerralla pieniksi murusiksi. Kun viedään ympäriltä kuoret ja kulissit, jää jäljelle vain sisin, se aidoin olemus. Ja kun kaikki sitten on hajalla, palasina, voi niistä rakentaa uudelleen oman näköisensä elämän. Siinä hetkessä piilee mahdollisuus kaikkeen.

Aika ajoin olisi hyvä pysähtyä kuulostelemaan itseään ja toimintaansa. Pienentääkö itseään vain siksi, että muilla olisi helpompi olla? Joustaako aina ihmissuhteissa, jotta olisi toiselle mieliksi, eikä tarvitsisi olla eri mieltä tai riidellä? Itsensä kanssa on hyvä myös välillä tehdä ns. välitilinpäätös - missä mennään nyt ja mihin ollaan menossa? Kuka minä olen juuri nyt ja kuka haluaisin olla?

Minä olin elämän pyörteessä lipsahtanut ajattelemaan sen pienen, koulukiusatun tytön tuntemuksista käsin, vaikka en enää ole hän. Olin kuvitellut, että haava on jo parannettu, enkä huomannut kuinka helposti sanat sinne osuivat. Muiden toiminnasta on usein helpompi havaita asioita, kuin omastaan, mutta tässä kohtaa oman navan tuijottaminen on todella paljon hyödyllisempää. Vain sinä tunnet itsesi ja vain sinä voit aidosti hoivata itseäsi. Älä siis pienennä itseäsi muiden takia, sillä se harvoin johtaa onnelliseen elämään.

Tee itsellesi tänään palvelus ja katso itseäsi peilistä. Kysy itseltäsi kuka minä oikeasti olen juuri tänään ja mitä minä tarvitsen juuri nyt.