Riittämättömyys on teema, joka ei tunnu jättävän minua rauhaan. Olen pyöriskellyt riittämättömyyden ympärillä jo jonkin aikaa, katsellut eri kulmista. Mikä tekee minusta riittävän? Onko työni riittävän laadukasta? Osaanko riittävästi, vaikka minulla ei ole viittäsataa eri diplomia ja korkeakoulututkintoa aiheesta? Olenko riittävän hyvä opettaakseni muita? Olenko parempi, jos teen enemmän? Riitänkö itselleni? Riitänkö oikeasti juuri tällaisena?

Näitä pieniä, elämän kokoisia kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni, tuijotellut silmästä silmään. Jonain päivinä tuntuu, etten ole todellakaan riittävä, en edes lähelle, kunnes muistan ettei kukaan ole superihminen, jolla on paketti kasassa 24/7. Kaikki me olemme ihmisiä omine pelkoinemme ja epävarmuuksinemme. Inhimillisyys tekee meistä haavoittuvaisia ja luo tarttumapintaa. Se tekee meistä myös mielenkiintoisia.

Tiedän itsekin, että seuraan mieluummin niitä ihmisiä, jotka ovat kohdanneet elämässään myös haasteita ja joiden elämä ei ole joka päivä yhtä pumpulia. Miksi kuitenkin niin herkästi vaadin itseltäni täydellisyyttä ja hallintaa? Pidän omaa riittämättömyyttäni heikkoutena, vaikka sen ei missään nimessä tulisi tuntua siltä. Riittämättömyys kun kuitenkin pohjimmiltaan kertoo siitä, että välittää. Haluaisi antaa parastaan ja olla hyvä toiselle. Olla jollain tapaa parempi ihminen. Sen tulisi olla mittari, suunnan näyttäjä, joka kertoo millaiseksi haluaisin jonain päivänä tulla.

Onneksi hetkittäin kuitenkin muistan sen tosiasian, että en voi lisätä riittävyyttäni tekemällä. Kaiken voisi nimittäin tehdä aina paremmin ja suuremmin. Tekeminen ei kutienkaan tuo välttämättä onnea. Uskaltaminen tuo. Uskallan kokeilla ja erehtyä, uskallan onnistua. Uskallan olla ihminen. Olen armollinen itselleni, sillä vähempikin riittää.  Olen itseasiassa täysin riittävä jo ihan vain olemalla. Ei ole toista minua, eikä ole toista sinua. Eikä ole ketään, joka olisi kaikin tavoin täydellinen. Kaikki me olemme keskeneräisiä omalla tavallamme, ja siksi minäkin riitän, juuri tällaisena!

Erityisherkkä - siinä sana, joka jakaa kovasti mielipiteitä. Juuri viime viikolla kuulin erään tietämättömän suusta, miten erityisherkkyys on vain muotisairaus, johon kaikki haluavat sairastua. Ymmärrän kyseisen henkilön ärsytyksen. Voi, kuinka monta kertaa olenkaan törmännyt tilanteeseen, jossa erityisherkkyyttä käytetään hyväksi, jotta ei tarvitse tehdä tai olla jotain. Voi ihan hyvällä omalla tunnolla olla "vaikea" ihminen, koska käytökselle on olemassa "diagnoosi".

Mielestäni erityisherkkyyden oivaltamisen kanssa kokee kolme eri vaihetta. Ensimmäinen on luonnollisesti se hetki, kun luet jostain erityisherkkyyden piirteet ja vihdoin ymmärrät, miksi jotkut asiat ovat olleet niin haastavia, tai miksi olet reagoinut joissain tilanteissa tietyllä tavalla. Toisessa vaiheessa elämää muokataan erityisherkkyydelle sopivaksi, jotta arkiset tilanteet eivät uuvuttaisi liikaa. Kolmannessa vaiheessa erityisherkkyyttä lähdetään haastamaan. Kokeillaan uusia asioita oman mukavuusalueen ulkopuolella ja testataan erityisherkkyyden joustokykyä. 

Jotkut jäävät toisen ja kolmannen vaiheen väliin jumiin ja alkavat perustella itselleen, että minun ei tarvitse muuttaa itsessäni mitään, koska olen erityisherkkä ja minulla on oikeus olla ylianalysoiva, huolestuja, muista huolehtija, erakko, herkkä muiden tunnetiloille ja niin edelleen. 

On totta, että erityiseherkkä reagoi helpommin moniin asioihin, kuten läheisten tunnetiloihin, mutta oman itsensä takia erityisherkän tulisi, ehkä jopa muita ihmisiä enemmän, kehittää itseään. Miltä kuulostaa elämä, jossa väsyt kaikesta mitä ympärillä tapahtuu, etkä pysty hallitsemaan millaisessa tunnetilassa kulloinkin olet? Aika kaaoottiselta, eikö vain?

Vaihtoehtona voit kehittää itseäsi. Opetella keskittämään huomiosi esimerkiksi treffeillä ollessa treffikumppaniin ja tietoisesti vähemmän ympärillä tapahtuviin asioihin. Et tietenkään täysin voi olla huomioimatta ympäristöä, koska aivosi tekevät niin huomaamattasi, mutta huomiota keskittämällä voit hieman vaikuttaa asiaan. Tai kohdatessasi ihmisiä, opettelet pitämään huolen omista rajoistasi ja tunteestasi. Opettelet keskittymään siihen, että tunnistat mikä tunne kuuluu sinulle, ja mitkä tunteet yrität imeä muilta. Et mene muiden tunteeseen, vaan palautat fokuksen omaan itseesi ja tunteeseesi esimerkiksi hengityksen kautta.

En tiedä sinusta, mutta omalla kohdallani jälkimmäinen vaihtoehto on tuonut todella paljon vakautta ja rauhaa, sekä hallinnan tunnetta elämään. Toki tarvitsen varmasti hamaan loppuun asti omaa aikaa ja hiljaisuutta muita ihmisiä enemmän, mutta normaalissa arjessa en useinkaan edes muista erityisherkkyyttäni ennen, kuin väsyn normaalia enemmän jostain. Silloin muistan olla itselleni hieman armollisempi ja ottaa aikaa levolle ja palautumiselle, jotta jaksan taas tehdä kaikkia ihania asioita ja nauttia erityisherkkyyden tuomista ihanista aistikokemuksista.

Kumman elämän sinä erityisherkkänä valitsisit?