Riittämättömyys on teema, joka ei tunnu jättävän minua rauhaan. Olen pyöriskellyt riittämättömyyden ympärillä jo jonkin aikaa, katsellut eri kulmista. Mikä tekee minusta riittävän? Onko työni riittävän laadukasta? Osaanko riittävästi, vaikka minulla ei ole viittäsataa eri diplomia ja korkeakoulututkintoa aiheesta? Olenko riittävän hyvä opettaakseni muita? Olenko parempi, jos teen enemmän? Riitänkö itselleni? Riitänkö oikeasti juuri tällaisena?

Näitä pieniä, elämän kokoisia kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni, tuijotellut silmästä silmään. Jonain päivinä tuntuu, etten ole todellakaan riittävä, en edes lähelle, kunnes muistan ettei kukaan ole superihminen, jolla on paketti kasassa 24/7. Kaikki me olemme ihmisiä omine pelkoinemme ja epävarmuuksinemme. Inhimillisyys tekee meistä haavoittuvaisia ja luo tarttumapintaa. Se tekee meistä myös mielenkiintoisia.

Tiedän itsekin, että seuraan mieluummin niitä ihmisiä, jotka ovat kohdanneet elämässään myös haasteita ja joiden elämä ei ole joka päivä yhtä pumpulia. Miksi kuitenkin niin herkästi vaadin itseltäni täydellisyyttä ja hallintaa? Pidän omaa riittämättömyyttäni heikkoutena, vaikka sen ei missään nimessä tulisi tuntua siltä. Riittämättömyys kun kuitenkin pohjimmiltaan kertoo siitä, että välittää. Haluaisi antaa parastaan ja olla hyvä toiselle. Olla jollain tapaa parempi ihminen. Sen tulisi olla mittari, suunnan näyttäjä, joka kertoo millaiseksi haluaisin jonain päivänä tulla.

Onneksi hetkittäin kuitenkin muistan sen tosiasian, että en voi lisätä riittävyyttäni tekemällä. Kaiken voisi nimittäin tehdä aina paremmin ja suuremmin. Tekeminen ei kutienkaan tuo välttämättä onnea. Uskaltaminen tuo. Uskallan kokeilla ja erehtyä, uskallan onnistua. Uskallan olla ihminen. Olen armollinen itselleni, sillä vähempikin riittää.  Olen itseasiassa täysin riittävä jo ihan vain olemalla. Ei ole toista minua, eikä ole toista sinua. Eikä ole ketään, joka olisi kaikin tavoin täydellinen. Kaikki me olemme keskeneräisiä omalla tavallamme, ja siksi minäkin riitän, juuri tällaisena!

Erityisherkkä - siinä sana, joka jakaa kovasti mielipiteitä. Juuri viime viikolla kuulin erään tietämättömän suusta, miten erityisherkkyys on vain muotisairaus, johon kaikki haluavat sairastua. Ymmärrän kyseisen henkilön ärsytyksen. Voi, kuinka monta kertaa olenkaan törmännyt tilanteeseen, jossa erityisherkkyyttä käytetään hyväksi, jotta ei tarvitse tehdä tai olla jotain. Voi ihan hyvällä omalla tunnolla olla "vaikea" ihminen, koska käytökselle on olemassa "diagnoosi".

Mielestäni erityisherkkyyden oivaltamisen kanssa kokee kolme eri vaihetta. Ensimmäinen on luonnollisesti se hetki, kun luet jostain erityisherkkyyden piirteet ja vihdoin ymmärrät, miksi jotkut asiat ovat olleet niin haastavia, tai miksi olet reagoinut joissain tilanteissa tietyllä tavalla. Toisessa vaiheessa elämää muokataan erityisherkkyydelle sopivaksi, jotta arkiset tilanteet eivät uuvuttaisi liikaa. Kolmannessa vaiheessa erityisherkkyyttä lähdetään haastamaan. Kokeillaan uusia asioita oman mukavuusalueen ulkopuolella ja testataan erityisherkkyyden joustokykyä. 

Jotkut jäävät toisen ja kolmannen vaiheen väliin jumiin ja alkavat perustella itselleen, että minun ei tarvitse muuttaa itsessäni mitään, koska olen erityisherkkä ja minulla on oikeus olla ylianalysoiva, huolestuja, muista huolehtija, erakko, herkkä muiden tunnetiloille ja niin edelleen. 

On totta, että erityiseherkkä reagoi helpommin moniin asioihin, kuten läheisten tunnetiloihin, mutta oman itsensä takia erityisherkän tulisi, ehkä jopa muita ihmisiä enemmän, kehittää itseään. Miltä kuulostaa elämä, jossa väsyt kaikesta mitä ympärillä tapahtuu, etkä pysty hallitsemaan millaisessa tunnetilassa kulloinkin olet? Aika kaaoottiselta, eikö vain?

Vaihtoehtona voit kehittää itseäsi. Opetella keskittämään huomiosi esimerkiksi treffeillä ollessa treffikumppaniin ja tietoisesti vähemmän ympärillä tapahtuviin asioihin. Et tietenkään täysin voi olla huomioimatta ympäristöä, koska aivosi tekevät niin huomaamattasi, mutta huomiota keskittämällä voit hieman vaikuttaa asiaan. Tai kohdatessasi ihmisiä, opettelet pitämään huolen omista rajoistasi ja tunteestasi. Opettelet keskittymään siihen, että tunnistat mikä tunne kuuluu sinulle, ja mitkä tunteet yrität imeä muilta. Et mene muiden tunteeseen, vaan palautat fokuksen omaan itseesi ja tunteeseesi esimerkiksi hengityksen kautta.

En tiedä sinusta, mutta omalla kohdallani jälkimmäinen vaihtoehto on tuonut todella paljon vakautta ja rauhaa, sekä hallinnan tunnetta elämään. Toki tarvitsen varmasti hamaan loppuun asti omaa aikaa ja hiljaisuutta muita ihmisiä enemmän, mutta normaalissa arjessa en useinkaan edes muista erityisherkkyyttäni ennen, kuin väsyn normaalia enemmän jostain. Silloin muistan olla itselleni hieman armollisempi ja ottaa aikaa levolle ja palautumiselle, jotta jaksan taas tehdä kaikkia ihania asioita ja nauttia erityisherkkyyden tuomista ihanista aistikokemuksista.

Kumman elämän sinä erityisherkkänä valitsisit?

Rutiini saattaa alkuun tuntua tylsältä, jopa koko sana tuntuu jotenkin ankealta, mutta jos mietitään asiaa tarkemmin, rutiinit ovat erittäin tarpeellisia. Rutiinit säästävät meiltä energiaa ja helpottavat arkea. Ilman rutiineja, yksinkertaisetkin asiat vaativat suuria ponnisteluja.

Jokainen on varmasti jossain kohtaa elämässään törmännyt tilanteeseen, jossa vasta opettelee uutta asiaa. Uusi työ, liikuntaharrastuksen aloittaminen tai mikä tahansa muu ponnistelua vaativa tilanne. Alkuun uusi työ saattaa väsyttää normaalia enemmän, koska meille ei ole muodostunut vielä rutiinia asian hoitamiseen. Uusi reitti töihin vaatii aivoilta enemmän suunnittelua, työpaikalla uudet tehtävät vaativat opettelemista, tai vähintään pitää opetella missä tavarat ja työvälineet sijaitsevat.

Liikuntaharrastuksen kohdalla juuri rutiinit ovat se juttu, miksi toisilla harrastus jatkuu ja osalla kuolee pois ennen, kuin ehti edes kunnolla alkaa. Vaatii nimittäin aika paljon ponnisteluja ja päätöstä lähteä salille myös silloin, kun ei huvittaisi. Joka ikinen kerta päätös pitää tehdä uudelleen. Sitten, kun salilla käynnistä on tullut monen toiston kautta rutiinia, ei asiaa mieti enää sen kummemmin, eikä päätöstään kyseenalaista. Aivot eivät myöskään rasitu, koska tietää jo ennestään, mitä siellä salilla pitää tehdä.

Omalla kohdallani huomasin rutiinien tärkeyden tänä vuonna erityisen selvästi. Kun arki on täysin erilaista kuin ennen, tuntuu että olen koko ajan väsynyt. Aivot joutuvat työskentelemään jatkuvasti. On uutta työtä, uuden opiskelua, täysin uutta arkea.. 

Tänään päätin käyttää pienen ajan aamustani metsässä kävelyyn. Aiemmin kävin saman reitin joka ikinen aamu koirani kanssa, eikä se ollut mikään 'iso juttu'. Se oli rutiini, josta nautin kovasti. Tilanne oli tänä aamuna täysin päinvastainen. Pelkästään sopivien vaatteiden etsimiseen meni valehtelematta parikymmentä minuuttia ja lopulta puolen tunnin haahuilun jälkeen pääsin vihdoin ulos. Aiemmin vaatteet ovat olleet valmiina, ne on puettu ripeästi päälle ja lähdetty metsään, sen enempää miettimättä. Lähteminen on tapahtunut rutiinilla.

Haluan tällä osoittaa sen, että rutiinit vaativat toistoa. Mikäli jonkin asian jättää tekemättä, poistuu myös rutiini. Jos et moneen kuukauteen mene metsälenkille, tai salille, poistuu myös sen tuoman rutiini, ja joudut aloittamaan tavallaan alusta.

Rutiinit siis parhaimmillaan vapauttavat energiaa ja resursseja johonkin muuhun tärkeämpään. Rutiinit myös tuovat turvaa ja lisäävät hallinnan tunnetta. Satunnainen rutiineista poikkeaminen tuo kuitenkin energiaa. Tärkeintä onkin löytää tasapaino rutiinien ja irtiottojen välille.

Elämä on kuin palapeli, sanotaan, mutta oletko koskaan miettinyt mitä se käytännössä oikein tarkoittaa?

Meillä jokaisella on oma, jossain määrin valmis palapeli. Pöydällä on iso kasa paloja, ja säännöllisesti meille tarjoutuu uusia mahdollisuuksia, paloja, joita voisimme liittää palapeliimme. Se kuitenkin usein tarkoittaa sitä, että joutuisimme luopumaan joistakin pöydällä olevista paloista. Mutta olemmeko valmiita siihen? Jätätkö käyttämättä mahdollisuudet, koska pidät kynsin hampain kiinni vanhasta ja totutusta? Sinä itse olet vastuussa omasta palapelistäsi, joten tee siitä rohkeasti itsesi näköinen.

Avaan ajatusta hieman lisää omasta sinkkunaisen näkökulmastani, sillä se on tällä hetkellä ainoa näkökulma, jonka tunnen läpikotaisin. Olen panostanut uraani viime aikoina, joten suurin osa pöydälläni olevista paloista liittyy enemmän tai vähemmän työhön. Meillä ihmisillä on muuten hassu tapa täyttää palapelin tyhjät kohdat joillain, millä tahansa paloilla. Täyttää elämästä tunnit erinäisillä tapahtumilla ja toiminnoilla. En ole tässä kohtaa poikkeus.

Ymmärrän kuitenkin sen, että siinä vaiheessa, kun unelmieni kumppani astelee elämääni, joudun luopumaan joistain paloista omassa palapelissäni, jotka tällä hetkellä täyttävät pöytäni ja vievät aikani. Vuorokauteen ei nimittäin ilmesty mystisesti lisää tunteja kumppanin saavuttua, vaan päivässäni ovat ne täysin samat 24 tuntia.

Parisuhteen syntyessä, kaksi ihmistä yhdistää palapelin palat yhdeksi kokonaisuudeksi. Siinä tilanteessa on hyvä tuntea itsensä ja itselle tärkeät asiat, jotta ei ajaudu luopumaan omista, itselle tärkeistä asioista. On myös hyvä muistaa, että et voi kaikkia palojasi säilyttää, ja olettaa että toinen heittää puolestaan omansa romukoppaan. Parhaimmillaan yhteisestä palapelistä saa syvyyttä ja sisältöä elämään, pääsee tutustumaan toisen paloihin ja yhdessä voi muokata niistä yhteisiä.

Uuden mahdollisuuden astuessa kohdalle, on hyvä miettiä mistä paloista olen valmis luopumaan ja tekemään tilaa uudelle? Sillä uudelle on tilaa vain silloin, kun luopuu jostain vanhasta. Elämän palapeli on alati muuttuva ja vaatii joustavaa mieltä, sekä rohkeaa suhtautumista elämään. Mitkä ovat sinun elämäsi tärkeimmät palat juuri tänään? Mistä muodostuvat elämäsi raamit?

"Your playing small does not serve the world. There is nothing enlightening about shrinking so that other people won't feel insecure around you. We are all meant to shine." -Marianne Williamson

Törmäsin tänään tähän tekstiin, joka kolahti niin kovaa, että oli pakko pysähtyä hetkeksi. Olen ollut kyseisen teeman äärellä koko vuoden, joten teksti todella resonoi. Ajattelin kirjoittaa nyt muutaman sanasen itsenä olemisesta ja siitä miten saatamme muuttaa itseämme, jotta sopisimme paremmin joukkoon.

Olen jo nuoresta asti oppinut pienentämään itseäni. Koulukiusattuna ei ollut sopivaa pitää itsestään meteliä ja itsensä puolustaminen vain pahensi hetkellisesti tilannetta. Minusta tuli parissa vuodessa erittäin lahjakas itseni pienentäjä. Itsensä pienentäminen jäi luonnollisesti päälle vuosiksi, ja pidin muiden tarpeita tärkeämpinä kuin omiani. Tilanne johti itseasiassa niinkin pitkälle, että minusta tuli uhrautuja ja uhrasin usein oman hyvinvointini, jotta muilla olisi hyvä olla.

Kun lähdin avaamaan naiseuttani jokunen vuosi sitten, annoin kaiken sen valon ja voiman näkyä, joka sisältäni pyrki esiin. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani oikeasti elossa. Mutta asiat harvoin korjaantuvat kerrasta ja haavat vaativatkin usein pitkäaikaista hoitamista. Valoni loistaessa, törmäsin useasti tilanteeseen, että olen liikaa. Ja kun vuosi sitten läheisessä ihmissuhteessa kuulin taas kerran olevani liikaa, se upposikin syvemmälle, kuin tajusin. Läheinen ihminen pystyy tarvittaessa satuttamaan pahemmin kuin joku ulkopuolinen ja minun kohdallani tuo osui siihen koulukiusatun tytön haavaan, jota en ollut vielä parantanut kokonaan. Aloin jälleen pienentää itseäni, jotta kelpaisin.

Kesällä menetin koirani ja sen myötä hetkellisesti myös identiteettini. Olen aina tiennyt, että asiat tapahtuvat syystä, mutta välillä kestää tajuta syy ja seuraus. Tänä päivänä ymmärrän miksi tämän kaiken piti tapahtua. Miksi koko vuosi on ollut niin kamalan vaikea. Kun ei ole identiteettiä, on todella vaikea pienentää itseään. Jos ei tiedä kokoaan, on vaikea olla myöskään liikaa, tai liian vähän. 

Kiltti tyttö sisälläni on niin sopeutuvainen, että minun kohdallani vaadittiin totaali hajottaminen, jossa elämä vedettiin kerralla pieniksi murusiksi. Kun viedään ympäriltä kuoret ja kulissit, jää jäljelle vain sisin, se aidoin olemus. Ja kun kaikki sitten on hajalla, palasina, voi niistä rakentaa uudelleen oman näköisensä elämän. Siinä hetkessä piilee mahdollisuus kaikkeen.

Aika ajoin olisi hyvä pysähtyä kuulostelemaan itseään ja toimintaansa. Pienentääkö itseään vain siksi, että muilla olisi helpompi olla? Joustaako aina ihmissuhteissa, jotta olisi toiselle mieliksi, eikä tarvitsisi olla eri mieltä tai riidellä? Itsensä kanssa on hyvä myös välillä tehdä ns. välitilinpäätös - missä mennään nyt ja mihin ollaan menossa? Kuka minä olen juuri nyt ja kuka haluaisin olla?

Minä olin elämän pyörteessä lipsahtanut ajattelemaan sen pienen, koulukiusatun tytön tuntemuksista käsin, vaikka en enää ole hän. Olin kuvitellut, että haava on jo parannettu, enkä huomannut kuinka helposti sanat sinne osuivat. Muiden toiminnasta on usein helpompi havaita asioita, kuin omastaan, mutta tässä kohtaa oman navan tuijottaminen on todella paljon hyödyllisempää. Vain sinä tunnet itsesi ja vain sinä voit aidosti hoivata itseäsi. Älä siis pienennä itseäsi muiden takia, sillä se harvoin johtaa onnelliseen elämään.

Tee itsellesi tänään palvelus ja katso itseäsi peilistä. Kysy itseltäsi kuka minä oikeasti olen juuri tänään ja mitä minä tarvitsen juuri nyt.