Erityisherkkä - siinä sana, joka jakaa kovasti mielipiteitä. Juuri viime viikolla kuulin erään tietämättömän suusta, miten erityisherkkyys on vain muotisairaus, johon kaikki haluavat sairastua. Ymmärrän kyseisen henkilön ärsytyksen. Voi, kuinka monta kertaa olenkaan törmännyt tilanteeseen, jossa erityisherkkyyttä käytetään hyväksi, jotta ei tarvitse tehdä tai olla jotain. Voi ihan hyvällä omalla tunnolla olla "vaikea" ihminen, koska käytökselle on olemassa "diagnoosi".

Mielestäni erityisherkkyyden oivaltamisen kanssa kokee kolme eri vaihetta. Ensimmäinen on luonnollisesti se hetki, kun luet jostain erityisherkkyyden piirteet ja vihdoin ymmärrät, miksi jotkut asiat ovat olleet niin haastavia, tai miksi olet reagoinut joissain tilanteissa tietyllä tavalla. Toisessa vaiheessa elämää muokataan erityisherkkyydelle sopivaksi, jotta arkiset tilanteet eivät uuvuttaisi liikaa. Kolmannessa vaiheessa erityisherkkyyttä lähdetään haastamaan. Kokeillaan uusia asioita oman mukavuusalueen ulkopuolella ja testataan erityisherkkyyden joustokykyä. 

Jotkut jäävät toisen ja kolmannen vaiheen väliin jumiin ja alkavat perustella itselleen, että minun ei tarvitse muuttaa itsessäni mitään, koska olen erityisherkkä ja minulla on oikeus olla ylianalysoiva, huolestuja, muista huolehtija, erakko, herkkä muiden tunnetiloille ja niin edelleen. 

On totta, että erityiseherkkä reagoi helpommin moniin asioihin, kuten läheisten tunnetiloihin, mutta oman itsensä takia erityisherkän tulisi, ehkä jopa muita ihmisiä enemmän, kehittää itseään. Miltä kuulostaa elämä, jossa väsyt kaikesta mitä ympärillä tapahtuu, etkä pysty hallitsemaan millaisessa tunnetilassa kulloinkin olet? Aika kaaoottiselta, eikö vain?

Vaihtoehtona voit kehittää itseäsi. Opetella keskittämään huomiosi esimerkiksi treffeillä ollessa treffikumppaniin ja tietoisesti vähemmän ympärillä tapahtuviin asioihin. Et tietenkään täysin voi olla huomioimatta ympäristöä, koska aivosi tekevät niin huomaamattasi, mutta huomiota keskittämällä voit hieman vaikuttaa asiaan. Tai kohdatessasi ihmisiä, opettelet pitämään huolen omista rajoistasi ja tunteestasi. Opettelet keskittymään siihen, että tunnistat mikä tunne kuuluu sinulle, ja mitkä tunteet yrität imeä muilta. Et mene muiden tunteeseen, vaan palautat fokuksen omaan itseesi ja tunteeseesi esimerkiksi hengityksen kautta.

En tiedä sinusta, mutta omalla kohdallani jälkimmäinen vaihtoehto on tuonut todella paljon vakautta ja rauhaa, sekä hallinnan tunnetta elämään. Toki tarvitsen varmasti hamaan loppuun asti omaa aikaa ja hiljaisuutta muita ihmisiä enemmän, mutta normaalissa arjessa en useinkaan edes muista erityisherkkyyttäni ennen, kuin väsyn normaalia enemmän jostain. Silloin muistan olla itselleni hieman armollisempi ja ottaa aikaa levolle ja palautumiselle, jotta jaksan taas tehdä kaikkia ihania asioita ja nauttia erityisherkkyyden tuomista ihanista aistikokemuksista.

Kumman elämän sinä erityisherkkänä valitsisit?

Rutiini saattaa alkuun tuntua tylsältä, jopa koko sana tuntuu jotenkin ankealta, mutta jos mietitään asiaa tarkemmin, rutiinit ovat erittäin tarpeellisia. Rutiinit säästävät meiltä energiaa ja helpottavat arkea. Ilman rutiineja, yksinkertaisetkin asiat vaativat suuria ponnisteluja.

Jokainen on varmasti jossain kohtaa elämässään törmännyt tilanteeseen, jossa vasta opettelee uutta asiaa. Uusi työ, liikuntaharrastuksen aloittaminen tai mikä tahansa muu ponnistelua vaativa tilanne. Alkuun uusi työ saattaa väsyttää normaalia enemmän, koska meille ei ole muodostunut vielä rutiinia asian hoitamiseen. Uusi reitti töihin vaatii aivoilta enemmän suunnittelua, työpaikalla uudet tehtävät vaativat opettelemista, tai vähintään pitää opetella missä tavarat ja työvälineet sijaitsevat.

Liikuntaharrastuksen kohdalla juuri rutiinit ovat se juttu, miksi toisilla harrastus jatkuu ja osalla kuolee pois ennen, kuin ehti edes kunnolla alkaa. Vaatii nimittäin aika paljon ponnisteluja ja päätöstä lähteä salille myös silloin, kun ei huvittaisi. Joka ikinen kerta päätös pitää tehdä uudelleen. Sitten, kun salilla käynnistä on tullut monen toiston kautta rutiinia, ei asiaa mieti enää sen kummemmin, eikä päätöstään kyseenalaista. Aivot eivät myöskään rasitu, koska tietää jo ennestään, mitä siellä salilla pitää tehdä.

Omalla kohdallani huomasin rutiinien tärkeyden tänä vuonna erityisen selvästi. Kun arki on täysin erilaista kuin ennen, tuntuu että olen koko ajan väsynyt. Aivot joutuvat työskentelemään jatkuvasti. On uutta työtä, uuden opiskelua, täysin uutta arkea.. 

Tänään päätin käyttää pienen ajan aamustani metsässä kävelyyn. Aiemmin kävin saman reitin joka ikinen aamu koirani kanssa, eikä se ollut mikään 'iso juttu'. Se oli rutiini, josta nautin kovasti. Tilanne oli tänä aamuna täysin päinvastainen. Pelkästään sopivien vaatteiden etsimiseen meni valehtelematta parikymmentä minuuttia ja lopulta puolen tunnin haahuilun jälkeen pääsin vihdoin ulos. Aiemmin vaatteet ovat olleet valmiina, ne on puettu ripeästi päälle ja lähdetty metsään, sen enempää miettimättä. Lähteminen on tapahtunut rutiinilla.

Haluan tällä osoittaa sen, että rutiinit vaativat toistoa. Mikäli jonkin asian jättää tekemättä, poistuu myös rutiini. Jos et moneen kuukauteen mene metsälenkille, tai salille, poistuu myös sen tuoman rutiini, ja joudut aloittamaan tavallaan alusta.

Rutiinit siis parhaimmillaan vapauttavat energiaa ja resursseja johonkin muuhun tärkeämpään. Rutiinit myös tuovat turvaa ja lisäävät hallinnan tunnetta. Satunnainen rutiineista poikkeaminen tuo kuitenkin energiaa. Tärkeintä onkin löytää tasapaino rutiinien ja irtiottojen välille.

Elämä on kuin palapeli, sanotaan, mutta oletko koskaan miettinyt mitä se käytännössä oikein tarkoittaa?

Meillä jokaisella on oma, jossain määrin valmis palapeli. Pöydällä on iso kasa paloja, ja säännöllisesti meille tarjoutuu uusia mahdollisuuksia, paloja, joita voisimme liittää palapeliimme. Se kuitenkin usein tarkoittaa sitä, että joutuisimme luopumaan joistakin pöydällä olevista paloista. Mutta olemmeko valmiita siihen? Jätätkö käyttämättä mahdollisuudet, koska pidät kynsin hampain kiinni vanhasta ja totutusta? Sinä itse olet vastuussa omasta palapelistäsi, joten tee siitä rohkeasti itsesi näköinen.

Avaan ajatusta hieman lisää omasta sinkkunaisen näkökulmastani, sillä se on tällä hetkellä ainoa näkökulma, jonka tunnen läpikotaisin. Olen panostanut uraani viime aikoina, joten suurin osa pöydälläni olevista paloista liittyy enemmän tai vähemmän työhön. Meillä ihmisillä on muuten hassu tapa täyttää palapelin tyhjät kohdat joillain, millä tahansa paloilla. Täyttää elämästä tunnit erinäisillä tapahtumilla ja toiminnoilla. En ole tässä kohtaa poikkeus.

Ymmärrän kuitenkin sen, että siinä vaiheessa, kun unelmieni kumppani astelee elämääni, joudun luopumaan joistain paloista omassa palapelissäni, jotka tällä hetkellä täyttävät pöytäni ja vievät aikani. Vuorokauteen ei nimittäin ilmesty mystisesti lisää tunteja kumppanin saavuttua, vaan päivässäni ovat ne täysin samat 24 tuntia.

Parisuhteen syntyessä, kaksi ihmistä yhdistää palapelin palat yhdeksi kokonaisuudeksi. Siinä tilanteessa on hyvä tuntea itsensä ja itselle tärkeät asiat, jotta ei ajaudu luopumaan omista, itselle tärkeistä asioista. On myös hyvä muistaa, että et voi kaikkia palojasi säilyttää, ja olettaa että toinen heittää puolestaan omansa romukoppaan. Parhaimmillaan yhteisestä palapelistä saa syvyyttä ja sisältöä elämään, pääsee tutustumaan toisen paloihin ja yhdessä voi muokata niistä yhteisiä.

Uuden mahdollisuuden astuessa kohdalle, on hyvä miettiä mistä paloista olen valmis luopumaan ja tekemään tilaa uudelle? Sillä uudelle on tilaa vain silloin, kun luopuu jostain vanhasta. Elämän palapeli on alati muuttuva ja vaatii joustavaa mieltä, sekä rohkeaa suhtautumista elämään. Mitkä ovat sinun elämäsi tärkeimmät palat juuri tänään? Mistä muodostuvat elämäsi raamit?

"Your playing small does not serve the world. There is nothing enlightening about shrinking so that other people won't feel insecure around you. We are all meant to shine." -Marianne Williamson

Törmäsin tänään tähän tekstiin, joka kolahti niin kovaa, että oli pakko pysähtyä hetkeksi. Olen ollut kyseisen teeman äärellä koko vuoden, joten teksti todella resonoi. Ajattelin kirjoittaa nyt muutaman sanasen itsenä olemisesta ja siitä miten saatamme muuttaa itseämme, jotta sopisimme paremmin joukkoon.

Olen jo nuoresta asti oppinut pienentämään itseäni. Koulukiusattuna ei ollut sopivaa pitää itsestään meteliä ja itsensä puolustaminen vain pahensi hetkellisesti tilannetta. Minusta tuli parissa vuodessa erittäin lahjakas itseni pienentäjä. Itsensä pienentäminen jäi luonnollisesti päälle vuosiksi, ja pidin muiden tarpeita tärkeämpinä kuin omiani. Tilanne johti itseasiassa niinkin pitkälle, että minusta tuli uhrautuja ja uhrasin usein oman hyvinvointini, jotta muilla olisi hyvä olla.

Kun lähdin avaamaan naiseuttani jokunen vuosi sitten, annoin kaiken sen valon ja voiman näkyä, joka sisältäni pyrki esiin. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani oikeasti elossa. Mutta asiat harvoin korjaantuvat kerrasta ja haavat vaativatkin usein pitkäaikaista hoitamista. Valoni loistaessa, törmäsin useasti tilanteeseen, että olen liikaa. Ja kun vuosi sitten läheisessä ihmissuhteessa kuulin taas kerran olevani liikaa, se upposikin syvemmälle, kuin tajusin. Läheinen ihminen pystyy tarvittaessa satuttamaan pahemmin kuin joku ulkopuolinen ja minun kohdallani tuo osui siihen koulukiusatun tytön haavaan, jota en ollut vielä parantanut kokonaan. Aloin jälleen pienentää itseäni, jotta kelpaisin.

Kesällä menetin koirani ja sen myötä hetkellisesti myös identiteettini. Olen aina tiennyt, että asiat tapahtuvat syystä, mutta välillä kestää tajuta syy ja seuraus. Tänä päivänä ymmärrän miksi tämän kaiken piti tapahtua. Miksi koko vuosi on ollut niin kamalan vaikea. Kun ei ole identiteettiä, on todella vaikea pienentää itseään. Jos ei tiedä kokoaan, on vaikea olla myöskään liikaa, tai liian vähän. 

Kiltti tyttö sisälläni on niin sopeutuvainen, että minun kohdallani vaadittiin totaali hajottaminen, jossa elämä vedettiin kerralla pieniksi murusiksi. Kun viedään ympäriltä kuoret ja kulissit, jää jäljelle vain sisin, se aidoin olemus. Ja kun kaikki sitten on hajalla, palasina, voi niistä rakentaa uudelleen oman näköisensä elämän. Siinä hetkessä piilee mahdollisuus kaikkeen.

Aika ajoin olisi hyvä pysähtyä kuulostelemaan itseään ja toimintaansa. Pienentääkö itseään vain siksi, että muilla olisi helpompi olla? Joustaako aina ihmissuhteissa, jotta olisi toiselle mieliksi, eikä tarvitsisi olla eri mieltä tai riidellä? Itsensä kanssa on hyvä myös välillä tehdä ns. välitilinpäätös - missä mennään nyt ja mihin ollaan menossa? Kuka minä olen juuri nyt ja kuka haluaisin olla?

Minä olin elämän pyörteessä lipsahtanut ajattelemaan sen pienen, koulukiusatun tytön tuntemuksista käsin, vaikka en enää ole hän. Olin kuvitellut, että haava on jo parannettu, enkä huomannut kuinka helposti sanat sinne osuivat. Muiden toiminnasta on usein helpompi havaita asioita, kuin omastaan, mutta tässä kohtaa oman navan tuijottaminen on todella paljon hyödyllisempää. Vain sinä tunnet itsesi ja vain sinä voit aidosti hoivata itseäsi. Älä siis pienennä itseäsi muiden takia, sillä se harvoin johtaa onnelliseen elämään.

Tee itsellesi tänään palvelus ja katso itseäsi peilistä. Kysy itseltäsi kuka minä oikeasti olen juuri tänään ja mitä minä tarvitsen juuri nyt.

Tänään yrittäjän päivänä haluan sanoa muutaman sanasen siitä yrittäjyyden kääntöpuolesta, josta harva puhuu ääneen. Riittämättömyys, häpeän tunne ja uupuminen.

Olen itse ollut yrittäjä nyt 8 vuotta ja samalla nuo vuodet ovat olleet elämäni vaikeimmat. Ihanimmat myös, mutta kolikolla on aina kaksi puolta ja tänään keskityn siihen vaiettuun.

Olen tuntenut häpeää niin monet kerrat, etten ole edes pysynyt laskuissa. Häpeää siitä, ettei yritykseni ole menestynyt nopeammin. Häpeää siitä, että liikevaihtoni jäi niin pieneksi. Olen saattanut jopa verrata oman yhden hengen yritykseni liikevaihtoa tuttavan bisnekseen joka työllistää kymmeniä työntekijöitä. Tai kadehtia sitä yksinyrittäjää, jota lykästi ja joka menestyi tuosta vain.

Entä sitten, kun yrittäjä uupuu kaiken tämän alla? Jos yrityksellä menee hyvin ja homma pyörii, voi yrittäjä ehkä jäädä sairaslomalle, mutta silloin kun uupumus tulee taloudellisten vaikeuksien takia: myynnin riittämättömyyden ja vähäisen kassavirran vuoksi, on ainoa vaihtoehto mennä töihin. Kyllä, kuulit oikein. Yrittäjä hakee palkkatöihin lepäämään. Koneistoksi jonkun toisen yrittäjän bisnekseen. Saatat miettiä onko tämä jotain hauskaa tarinaa ja urbaania legendaa, mutta voin kertoa ihan omakohtaisena kokemuksena, että tämä on totista totta, ja se ei muuten naurata tippaakaan.

Jatkuva riittämättömyyden tunne syö ihmistä, hitaasti sisuskaluja myöten. Tällä kaikella ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, että yrittäjä rakastaa työtään ja uuden luomista. Rakastaa asiakkaitaan tai asiakaspalvelua yli kaiken. Päällisin puolin voi siis olla tosi tyytyväinen elämäänsä ja työhönsä, mutta taustalla saattaa painaa esimerkiksi rahan riittämättömyys, joka pikkuhiljaa nujertaa. Ja sekö vasta hävettää.

Häpeä, tunne jota harva levittelee pitkin sosiaalista mediaa, saati päästää pintaan. Tunne, josta ei meillä puhuta. Häpeälle harvoin on tilaa tulla esiin ja silti niin moni sitä tuntee, painaen sen visusti pinnan alle. Koska olet viimeksi sanonut, että häpeät jotain puolta itsessäsi? Tehnyt häpeän näkyväksi.

Häpeästä vapautuminen on ehkä parasta, mitä voit itsellesi tehdä ja siksi minäkin päätin päästää sen ulos. Juuri nyt. Hävettää vähän, etten ole tehnyt sitä jo aiemmin. Olen esittänyt supernaista, vaikken sellaista ole kovin usein edes nähnyt. Hävettää vähän sekin myöntää. Olen vajavainen ja keskeneräinen. Enkä varmasti ole ainut. Sen myöntäminen vaatii armollisuutta itseä kohtaan.

Tänään haastan sinut jakamaan itsestäsi jotain aitoa, pintaa syvemmältä. Ehkä jotain sellaista, joka vähän hävettää. Ollaan ihmisiä toisillemme, jooko? Rakastavia ja hyväksyviä, sillä sitä me kaipaamme kaikki - rakkautta ja hyväksyntää.