Suru on yllätysvieras

Tasan viikko sitten mun elämältä katosi pohja. Kaikki pysähtyi. Sain puhelun, että koirani oli joutunut päivystykseen hengitysvaikeuksien takia ja lääkkeistä huolimatta tila heikkeni ja oli aika tehdä päätös. Mitään ei ollut tehtävissä. Ja niin sitten annoin päätökseni puhelimessa, satojen kilometrien päässä rakkaastani. Päästäkää kivuistaan.

Ja yhtäkkiä ei ollut enää mitään. Minä en ollut enää kukaan, enkä ollut varma kuinka tästä eteenpäin. Tuntui, että seuraavaksi hengitysvaikeuksien takia päivystykseen joudun minä. Romahdin, oli vaikea hengittää. Rintaa puristi. Itkin hysteerisesti. Tässä oli se päivä, jota olin pelännyt jo puoli vuotta.

Siinä vaiheessa, kun Chico täytti 10 vuotta, tiedostin, että lähtö saattaa tulla koska tahansa seuraavan viiden vuoden aikana. Kun parhaan ystäväni koira kuoli äkillisesti kolme kuukautta sitten, tajusin, että lähtö voi tulla todella äkkiä. Mikään ei silti pysty valmistelemaan oman koiran kuolemaan, jotta siitä selviäisi horjumatta. Ei niin mikään.

Siellä sitten sinkku-retriitillä romahdin tuntemattomien ihmisten edessä ja sain osakseni niin rakastavaa kannattelua, etten oikein vieläkään tiedä mistä nuo enkelit oli sinne seurakseni kerätty. Pääsin viikonlopun aikana purkamaan tunteita erilaisten harjoitusten avulla ja kyyneleet valuivat moneen otteeseen pitkin poskia päivän aikana.

Samana iltana vielä ennen nukkumaan menoa itkin ennestään tuntemattoman miehen käsivarsilla, kun hän tuli tarkistamaan, että minulla on kaikki ok. En ehkä koskaan unohda sitä tunnetta - hän sai minut energiallaan tuntemaan, etten ole yksin. Nukuin yöni yllättävän hyvin vallitsevassa energiassa. Sunnuntai meni nauraen, halaillen ja itkien, olin hetkittäin jopa aidosti onnellinen.

Mutta sitten koitti arki ja saavuin hiljaiseen kotiin. Viikonloppuna kerätty oksitosiini alkoi laimentua. En ole ehkä koskaan tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut koppia, halannut ja hoivannut. Menetyksen keskellä sinkku on täysin yksin. Toki ystävät ja läheiset ovat puhelimen päässä, mutta elämästä puuttuu täysin se, joka ottaisi hetkeksi vastuulleen taloudellisen puolen, laittaisi ruokaa, pesisi pyykit ja peittelisi sänkyyn. Kaikesta oli itse selvittävä.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että pyykkiä en ole pessyt viikkoon, laukku on edelleen purkamatta ja ruokaa sain laitettua vasta monta päivää kotiintulon jälkeen. Koti on edelleen hiljainen ja menee varmasti vielä kauan, ennen kuin totun siihen, että kukaan ei tepsuta perässä tai tule vastaan ovelle.

Tällä hetkellä olen täysin omassa ytimessäni, valossani, ilman rooleja. Vieraiden ihmisten läsnäollessa romahtaminen poisti estot, enkä enää välitä muiden ihmisten mielipiteistä. Tai oikeastaan en jaksa välittää. Sureminen on todella uuvuttavaa ja olen äärettömän väsynyt, ihan joka päivä.

Päiväkirjan sijaan tulen jakamaan mietteitäni luultavasti tänne, sillä en jaksa pitää kynää kädessä. Minulle on todella epänormaalia pitää edes päivän taukoja päiväkirjan kirjoittamisesta, mutta toisaalta, enpä tunne itseäni tällä hetkellä muutenkaan, jotta voisin määritellä mikä on minua ja mikä ei. Jokainen päivä on tunnustelua ja tunteiden sallimista. Myötätuntoa itseä kohtaan, sekä armollisuutta. Tämän parempaa ja rankempaa henkistä koulua saa etsiä.

Kiitollinen silti olen omalle rakkaalleni, monestakin asiasta. Hänen tehtävänsä oli aina elämää suurempi. Tällä hetkellä olen kaikesta äärimmäisen rehellinen, koska estoille ei ole voimavaroja. Joten saatanpa avata jossain vaiheessa koirani elämäntehtävää opettajana. Siihen asti, aion levätä.